Taas mietityttää... se miksi tämä paino on niin suuri ongelma mulle. Nytkin mietin vain sitä etten mitenkään saavuta sitä kolmen kilon tiputusta mikä asetettiin PT:n kanssa... samalla unohdan tyystin sen kaiken muun mitä olen saavuttanut. Unohdan kuinka mukavaksi salilla käyminen on muuttunut, unohdan kuinka hyvä olo mulla on kaiken aikaa, unohan kuinka hyvältä treenaamienn tuntuu, unohdan että vaatteet tuntuvat löysemmiltä ja unohdan etenkin sen, että peilistä vastaan katselee jo ihan ok näköinen ihminen, jolla näkyy oikeasti tuloksia parin kuukauden salilla treenaamisesta. Kaikki nämä on aivan mahtavia juttuja, just niitä mihin tän kolmen kuukauden piti tähdätäkin, mutta silti en pysty olemaan tyytyväinen itseeni, koska on tuo paino, mikä vaan ei ole valunut alaspäin.

Se on tosin ollut mulle aina ongelma... siitä lähtien kun koulun terkkari ala-asteella siihen kiinnitti huomiota ja lähetti mut tarkempiin tutkimuksiin... sairaalassa juostiin verikokeissa, joista ei mitään löytynyt ja sitten juostiin sairaalan ravitsemusterapeutilla, että oppisin syömään oikein. Ja sitten tuli teini-ikä jolloin opettelin sen ruuan jemmaamisen taidon ja oi voi niitä ylpeyden tunneta kun laihduin muutamassa kuukaudessa 7kiloa ja silloinen liikunnan opettajani kehui mun painon pudotusta, eipä kenellekkään tullut mieleen, että voisiko isokokoisella teinillä olla jotain syömiseen liittyvää ongelmaa. Kaikki nämä asiat on vaikuttanut siihen, mikä olen nyt ja miksi ajattelen näin... olen koko pienen elämäni ajan pitänyt itseäni isona, olen aina ajatellut olevani kaikissa kaveriporukoissa se isoin. En tietenkään tiedä olenko ollut, koska jotenkin tuntuu, että mun oma käsitys musta itsestäni on ihan erilainen kuin muiden käsitys, onko sitten mun näkemys vääristynyt vai eikö muut vain näe kuinka paha mulla on olla. Olen silti pitänyt aina itseäni sinä porukan lepposana lihavana...

Asia on vaikea ja riipaisee mua jostain todella syvältä, siltikin olen tehnyt tän asian kanssa jo paljon töitä, mutta tiedän etten tule koskaan olemaan valmis. Tiedän, että edelleenkin on enemmän niitä päiviä jolloin pidän itseäni susirumana enkä tahtoisi astua ovesta ulos ettei muut näkisi mun kamaluutta, mutta tiedän myös sen, että on alkanut olemaan myös niitä päiviä jolloin katson peiliin ja totean, että näytämpäs kivalta. Tää on se syy minkä takia tämä laihtuminen on mulle niin sydämen asia, se pieni tyttö mun sisällä tahtois olla pikkunen ja nätti, se pieni tyttö tahtois että joskus joku poika katsoisi sitä eikä aina sen kavereita, se pieni tyttö tahtois, et vanhojentansseihin, joku olisi oikeasti pyytänyt mukaan, eikä niin että oltais kaverin kanssa vain ajauduttu pariksi (vaikka kivaahan meillä toki oli)... nämä kaikkihan on jo taakse jäänyttä elämää ja tiedän, että tänään mulla on kaikki hyvin, mutta tahtoisin vielä joskus tuntea olevani "se hoikka nainen".

-Tea-