Viime viikolla täytin vuosia, "huima" lukema 29 tuli tauluun. Onnekseni mulla ei ole mitään ikäkriisiä, vaan otan kaikki vuodet vastaan ilolla ja kunnioituksella, jokainen vuosi lisää kasvattaa ja tuo kokemusta. Nyt kuitenkin heräsi kysymys minun voinnista... tai lähinnä sellainen ajatus siitä, että kuinka kaikki aina sanoo, että mitä enemmän vuosia kertyy sitä vaikeampi ylipainosta on päästä eroon ja sitä vaikeampi on muuttaa elämäänsä liikkuvammaksi ja terveemmäksi. Olenkin jo vuosi sitten ajatellut, että kolmeenkymppiin mennessä mun pitäis saada itseni kuntoon, jotta voisin sitten vanhana kiikkustuolissa sanoa, että silloin kolmekymppisenä olin kyllä elämäni kunnossa. Ja onhan se mieletön ajatus, kun voisi olla kolmekymppisenä elämänsä kunnossa, voida hyvin, jaksaa paljon ja olla iloinen ja onnellinen sekä katsoa peiliin ilman inhon sekaisia tunteita. Joskus kun tälläinenkin ajatus on hyvin hyvin kaukainen, haave vain. Mun kohdallahan tuo olisi saavutus, monen muun kohdalla se on arkipäivää.

Nyt olen kuitenkin ajatellut, että tulisiko tästä minullekin arkipäivää... olen meinannut vuoden aikana saavuttaa muutamia etappeja ja jos ei muuta niin ainakin parantaa sisäistä oloani. Lääkärihän on siis jo tilattu, joten oman terveyden osalta asiat alkaa rullamaan ja musta on oikeesti mukava saada tietää, että onhan kaikki oikeasti kunnossa. Siitä sitten edetään siihen muuhun hyvään oloon. Pitäisi opetella rauhoittumaan ja nauttimaan hetkestä. Olen meinannutkin ottaa jokaiseen viikkooni hetkiä jolloin makaan piikkimatolla aivan rauhassa ja tyhjennän pääni kaikista ajatulsista. Hiljentyminen ja rauhoittuminen tuntuu varmasti alkuun vaikealta, mutta teenhän sen jo kerran viikossa joogassa, joten ehkä se pikkuhiljaa avautuu myös tässä kotona. Ruokailut pitäisi myös saada kuriin ja se ylimääräinen herkuttelu loppumaan, toki tunnen itseni ja tiedän etten halua luopua mistään lopullisesti, mutta kohtuus täytyisi ihan oikein opetella. Ja itsekuri, sen voisi taas tuoda kotiin!

Olen myös varannut itselleni saliohjausajan ja huomenna päästään aloittamaan tositoimet. Katsotaan tuleeko tästä pidempiaikainen PersonalTraineri-suhde, vai mihin päädytään. Kun jotenkin tuntuu että toisinaan salille olisi mukava mennä ihan oman aikataulun mukaan eikä silloin kun joku tietty tunti menee. Siksi siis saliohjelmaa tehdään... minulle on vain aiemmin aina käynyt niin, että innostus lopahtaa muutamassa hetkessä ja nyt kerroinkin ohjaajalle jo etukäteen, että tahtoisin kovasti motivoivan ohjelman. Joten odotukset on kovat. Viime sunnuntaina menin muuten taas kokeilemaan sh`bamia, kun se ei ole aiemmin oikein auennut mulle, mutta nythän se oli ihan silkkaa rakkautta... tanssihan on niin rakas laji mulle, mutta tuo on kuitenkin jotain ihan muuta... noh, ja onhan se zumbakin vienyt sydämen jo jokunen hetki sitten. ;)

Näiden kaikkien perusjuttujen lisäksi olen ajatellut, että josko opettelisi rakastamaan itseään... ja vähän vaikka olemaan itselleen armollisempi ja joskus ehkä jopa hemmottelemaan itseään. Olen jo pitkään haaveillut niistä rakennekynsistäkin, kun omat on jotain kauheaa katsottavaa, mutta en ole saanut aikaiseksi, kun eihän sitä nyt itselleen voi suoda tuollaista materialistista iloa. Tosin, että tuo rakas mieheni taisi jo tämän projektin aloittaa tuossa syntymäpäivieni kunniaksi, kun vei mut kenkäostoksille ja pitkästä aikaa syömään ja elokuviin ihan kaksistaan. :D Joo ja jos en muuten hemmottele itseäni niin hieronnalla ainakin... sitä "piinaa" on taas odotettavissa torstaina, kun miehen veli kantaa pöytänsä meidän olkkariin ja ottaa meidät molemmat käsittelyyn. Au au ja au.

Mutta näitä ajatuksia muhitellessa, tiistai päivän rientoihin, jotka tänään koostuvat kotona "oleilusta", poikasen painista ja omista tanssitunneista (kevään viimeisistä ennen näytöstä)... joten äiskä ei muuta kun "hanaa hanaa", vajaan 2veen sanoin! ;)

-Tea-