Olen (Tea siis) NIIN KYLLÄSTYNYT näihin läskeihin!!! Siis aivan totaalisen kyllästynyt! Voisin hakea sakset ja leikata kaiken ylimääräisen pois nyt just! Noh, en sitä kuitenkaan tee, kun se vois sattua... ;D Mutta siis kuitenkin! Voi että... olisi niin kiva mennä vaatekauppaan ja kun löytää sieltä vaatteen niin etsiä oikea koko ja sovittaa sekä ostaa se... siis koska nykyisinhän se on aina sellanen jännitysmomentti kun etsii ja etsii rekin loppupäästä (tai joskus keskeltä jos joku on sattunut sekoittamaan"pakan") sitä suurinta kokoa ja toivoo, siis NIIN KIPEÄN KOVASTI toivoo, että sellainen löytyisi ja se olisi vielä sopivakin! Useimmiten niin ei käy ja kun käy niin WAU! Ja sitten sen laittaa päällensä ja katsoo peilistä et ihan kiva ja ok tämä muuttaa meille! Sit kävelee se teltta päällä ihan tyytyväisenä kunnes näkee itsestään kuvia kyseinen henkarilla ja hoikan päällä kivan näköinen vaate päällä.. sit se todellisuus taas iskee... SIIS VOI HYVÄ JUMALA MILTÄ MINÄ NÄYTÄN! Ja taas on yksi ihana vaatekappale kaapissa jota ei enää kehtaa käyttää... tai pakkohan sitä on käyttää kun ei siellä kaapissa ole paljon muitakaan, mutta kaiken aikaa sitten vaan miettii että voi hyvä jumala miltä minä TAASKIN näytän! Noh, tällä tavallahan se itsetunto nousee ihan kohisten suorastaan!!! Onneksi on olemassa kenkiä, jotka näyttää minunkin jalassa nätiltä... ;)

Toinen juttu on se salilla käynti, kun ei sinne viitsi mitään telttoja laittaa päälle kun ne vaan olisi tiellä... siellä sentään on tunnin jälkeen se terve-paloauton-puna kasvoilla ja ehkä silloin muutkin ihmiset ajattelee, että kyllähän tuo ilmeisesti jotain itselleen tekeekin! Näin muuten muutama viikko sitten lapseni tarhakaverin äidin lenkillä ollessani ja se katsoi mua just sillai et "voi voi!"... hieman tuli huono mieli... eikö kannattaisi katsoa että aika hienoa, että tuokin vastasynnyttänyt äiti jaksaa yrittää! Usein tekisikin mieli kirjoittaa otsaan, että 3kk sitten synnyttänyt kahden lapsen äiti! Ehkä silloin saisi jotain anteeksi... toisaalta olenhan minä iso ilman synnytyksiäkin, mutta ei tuo vatsa ole tuollainen ollut ennen lapsia!

Mikähän siinä on kun ihminen laskee itsensä tähän kuosiin??? Täytyy kyllä sanoa, että minähän olen syönyt jo lapsena suruuni ja ahdistukseen ja täytyy myöntää myös se, että olin aika usein ahdistunut ja surullinen! Varsinaisesti en muista, että mua olisi kiusattu koulussa pyöreyteni takia, mutta jollain tapaa syrjitty kuitenkin... niinhän tehdään kaikille hieman erilaisille ihmisille! Ammattikoulussa olin ihan suht normaali-ihminen, kun treenasin paljon ja noin! Tai no, sanotaanko että yläasteella ja ammattikoulussa mulle tuli ne kaikki syömisongelmat... osaan esim. jemmata ruuat pöydässä niin että näyttäisi siltä että olisin syönyt ja toisaalta osaan käydä kaikissa eri kaupoissa ostamassa kaikkea hyvää ja syödä ne ahmimalla yksin omassa huoneessa salaa niin ettei kukaan huomaa! Mielenkiintoisin muisto yläasteelta oli se kun lopetin syömisen lähes täysin ja tottakai laihduin jongin verran nopealla tahdilla ja silloinen liikunnanopettajani vaan kehui, että voi kuinka hienosti sinä olet saanut painoa putoamaan... juuh, olihan se hienosti kun ei mitään syönyt!!!

Tonin tavatessani kaikki muu unohtui ja oli mukava vain olla sen ihmisen kanssa josta todella välittää... ja ensimmäisen kerran tunsi, että sai olla just sellanen kun on ja toinen rakastaa siltikin! Ja niinhän siinä sitten kävi, että yhdessähän siinä suossa oltiin! Molempien lasten odotusaikana en oikein ole pystynyt nauttimaan siitä odotuksesta kun mulle on kaiken aikaa oltu sanomassa painostani ja se jos mikä saa mut ahdistumaan ja usein myös syömään lisää! Vääristynyt mieli kun on...

Nyt olen kuitenkin tullut siihen pisteeseen, että ainakin toistaiseksi kun meidän lapsiluku on täysi niin nyt on aika tehdä itselleni jotain! Olen niin kyllästynyt siihen ainaiseen läskien peittelyyn ja ahdistukseen jonka kaikki tää saa mussa aikaseksi... haluaisin olla terve ihminen joka jaksaa nousta rappuset hengästymättä vaikka ylimpään kerrokseen, saatikka, että kun suuri intohimoni tanssi tuntuu vaikealta lähes pelkästään sen takia etten pidä siitä miltä näytän liikuessani. Ja tahtoisin elää normaalia elämää... nytkin tämän flunssan aikana olisi ollut ihana käpertyä sohvalle kaakaomukin kanssa potemaan edes kerran, mutta ei! Minä vaan mietin sitä kuinka nyt en saa syösä mitään ylimäärästä ja kuinka masentavaa se on etten pääse treenaamaan, koska varmasti punnituspäivänä paino ei ole laskenut! Toisaalta hyvä näin, mutta olisi ihana antaa itselleen aikaa sairastaa, jotta jaksaa sitten taas terveenä palata ruotuun! Olisi muuten ihana tuntea omat luut... lähinnä solisluut ja lonkkaluut...  Mutta, mutta... kaikelle tällehän ollaan tekemässä jotakin... ja on ihana huomata, että läheiset ympärillä ovat alkaneet ymmärtää tämän... esimerkiksi isoäitini oli vartavasten ostanut minulle riisikakkuja joita tarjoili juuston kanssa kun kävimme siellä kahvilla, hän varmasti halusi näin osoittaa tukensa minulle... ja täytyy myöntää, että sen verran olen läheisriippuvainen ihminen, että tuntuu mukavalta kun saa tälläistä kannustusta!