Ja tavataan taas! Uusi nimi, uusi ulkoasu, uusi minä... hyvä alku kaikelle! Meidät löytää tästä lähtien täältä. Tervetuloa vierailulle!
-Tea-
lauantai, 4. elokuu 2012
Hei hei!
sunnuntai, 29. heinäkuu 2012
Ei otsikkoa
En tiedä mitä tekisin tämän blogin suhteen. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt siirtymistä jonnekin muualle kirjoittelemaan, kn tuntuu että moni muu paikka olisi monipuolisempi ja palvelisi mun tarpeita paremmin. Kokonaan en todellakaan tahtoisi tästä luopua, en. Nyt kuitenkin kun oli tämä valokuvien katoamishässäkkä ja kaikki niin mielipide muuttamisesta vahvistui. Vielä en tiedä minne ja milloin, mutta tulette kyllä kuulemaan kunhan saan jotain asian tiimoilta aikaiseksi. :)
-Tea-
-Tea-
sunnuntai, 1. heinäkuu 2012
lihashuoltoa ja vähän mielenkin
Tää viikonloppu on mennyt ihan siivillä... miehellä alkaa nimittäin loma. Pääsi perjantaina hieman aikasemmin töistä ja mehän suunnattiin heti alennusmyynteihin, joita jatkettiin eilen ja tänään. Pienissä erissä tosin ja jotain mukavia hankintoja tehden... tälle kenkäfriikille yhdet kengät, sai mieskin kenkäilystä osansa ja sitten sellaisia mukavia kokoperheelle tarkoitettuja, joista suurimpana sodastream. Tää ihan käytännön syistä, koska meillä juodaan aika paljon vichyä niin nyt jää se pullojen raijaaminen vähemmälle.
Mulla ja meidän 5veellä oli eilen myös treffit... hän pyysi mua treffeille jo yli kuukausi sitten, koska omien sanojensa mukaan hän alkoi olemaan rakastunut muhun, joten mut piti viedä treffeille! <3 Ja siitä lähtien siis laskettiin päiviä ja öitä ja eilen sitten lähdettiin kahdestaan elokuviin ja syömään. Poika käyttäytyi kuin enkeli ja meillä oli aivan mahtava päivä, oikein rentouttava ja oli ihana viettää aikaa vain ja ainoastaan huomioiden tuo pieni suuren suuri kulta.
Tänään puolestaan käytiin tekemässä lisää hankintoja meidän "kasvihuoneeseen", eli parvekkeelle, joka vihdoin on siinä mallissa remontin jäljiltä, että sinne voi mennä... lasitukset tosin vielä puuttuu. Olihan se ihana istutella lisää yrttejä ja muutamia kukkiakin tuolla pienelle läntille ja tuntea tekevänsä puutarhahommia. Ja sitten tulikin miehen veli, hieromaan meidät.
Viikonloppuna on siis otsikon mukaisesti huollettu mieltä ja kehoa... oikein on nyt rentoutunut olo ja tästä on ihana alottaa neljän viikon lomailu. Se on jännä miten tää lomailu tuntuu mullekin lomalta, vaikka periaatteessa mikään ei sen kummemmin muutu, kun arjen pyörittämisessä on mukana ne toisenkin kädet.
-Tea-
Mulla ja meidän 5veellä oli eilen myös treffit... hän pyysi mua treffeille jo yli kuukausi sitten, koska omien sanojensa mukaan hän alkoi olemaan rakastunut muhun, joten mut piti viedä treffeille! <3 Ja siitä lähtien siis laskettiin päiviä ja öitä ja eilen sitten lähdettiin kahdestaan elokuviin ja syömään. Poika käyttäytyi kuin enkeli ja meillä oli aivan mahtava päivä, oikein rentouttava ja oli ihana viettää aikaa vain ja ainoastaan huomioiden tuo pieni suuren suuri kulta.
Tänään puolestaan käytiin tekemässä lisää hankintoja meidän "kasvihuoneeseen", eli parvekkeelle, joka vihdoin on siinä mallissa remontin jäljiltä, että sinne voi mennä... lasitukset tosin vielä puuttuu. Olihan se ihana istutella lisää yrttejä ja muutamia kukkiakin tuolla pienelle läntille ja tuntea tekevänsä puutarhahommia. Ja sitten tulikin miehen veli, hieromaan meidät.
Viikonloppuna on siis otsikon mukaisesti huollettu mieltä ja kehoa... oikein on nyt rentoutunut olo ja tästä on ihana alottaa neljän viikon lomailu. Se on jännä miten tää lomailu tuntuu mullekin lomalta, vaikka periaatteessa mikään ei sen kummemmin muutu, kun arjen pyörittämisessä on mukana ne toisenkin kädet.
-Tea-
torstai, 28. kesäkuu 2012
iltoja
Taas mietityttää... se miksi tämä paino on niin suuri ongelma mulle. Nytkin mietin vain sitä etten mitenkään saavuta sitä kolmen kilon tiputusta mikä asetettiin PT:n kanssa... samalla unohdan tyystin sen kaiken muun mitä olen saavuttanut. Unohdan kuinka mukavaksi salilla käyminen on muuttunut, unohdan kuinka hyvä olo mulla on kaiken aikaa, unohan kuinka hyvältä treenaamienn tuntuu, unohdan että vaatteet tuntuvat löysemmiltä ja unohdan etenkin sen, että peilistä vastaan katselee jo ihan ok näköinen ihminen, jolla näkyy oikeasti tuloksia parin kuukauden salilla treenaamisesta. Kaikki nämä on aivan mahtavia juttuja, just niitä mihin tän kolmen kuukauden piti tähdätäkin, mutta silti en pysty olemaan tyytyväinen itseeni, koska on tuo paino, mikä vaan ei ole valunut alaspäin.
Se on tosin ollut mulle aina ongelma... siitä lähtien kun koulun terkkari ala-asteella siihen kiinnitti huomiota ja lähetti mut tarkempiin tutkimuksiin... sairaalassa juostiin verikokeissa, joista ei mitään löytynyt ja sitten juostiin sairaalan ravitsemusterapeutilla, että oppisin syömään oikein. Ja sitten tuli teini-ikä jolloin opettelin sen ruuan jemmaamisen taidon ja oi voi niitä ylpeyden tunneta kun laihduin muutamassa kuukaudessa 7kiloa ja silloinen liikunnan opettajani kehui mun painon pudotusta, eipä kenellekkään tullut mieleen, että voisiko isokokoisella teinillä olla jotain syömiseen liittyvää ongelmaa. Kaikki nämä asiat on vaikuttanut siihen, mikä olen nyt ja miksi ajattelen näin... olen koko pienen elämäni ajan pitänyt itseäni isona, olen aina ajatellut olevani kaikissa kaveriporukoissa se isoin. En tietenkään tiedä olenko ollut, koska jotenkin tuntuu, että mun oma käsitys musta itsestäni on ihan erilainen kuin muiden käsitys, onko sitten mun näkemys vääristynyt vai eikö muut vain näe kuinka paha mulla on olla. Olen silti pitänyt aina itseäni sinä porukan lepposana lihavana...
Asia on vaikea ja riipaisee mua jostain todella syvältä, siltikin olen tehnyt tän asian kanssa jo paljon töitä, mutta tiedän etten tule koskaan olemaan valmis. Tiedän, että edelleenkin on enemmän niitä päiviä jolloin pidän itseäni susirumana enkä tahtoisi astua ovesta ulos ettei muut näkisi mun kamaluutta, mutta tiedän myös sen, että on alkanut olemaan myös niitä päiviä jolloin katson peiliin ja totean, että näytämpäs kivalta. Tää on se syy minkä takia tämä laihtuminen on mulle niin sydämen asia, se pieni tyttö mun sisällä tahtois olla pikkunen ja nätti, se pieni tyttö tahtois että joskus joku poika katsoisi sitä eikä aina sen kavereita, se pieni tyttö tahtois, et vanhojentansseihin, joku olisi oikeasti pyytänyt mukaan, eikä niin että oltais kaverin kanssa vain ajauduttu pariksi (vaikka kivaahan meillä toki oli)... nämä kaikkihan on jo taakse jäänyttä elämää ja tiedän, että tänään mulla on kaikki hyvin, mutta tahtoisin vielä joskus tuntea olevani "se hoikka nainen".
-Tea-
Se on tosin ollut mulle aina ongelma... siitä lähtien kun koulun terkkari ala-asteella siihen kiinnitti huomiota ja lähetti mut tarkempiin tutkimuksiin... sairaalassa juostiin verikokeissa, joista ei mitään löytynyt ja sitten juostiin sairaalan ravitsemusterapeutilla, että oppisin syömään oikein. Ja sitten tuli teini-ikä jolloin opettelin sen ruuan jemmaamisen taidon ja oi voi niitä ylpeyden tunneta kun laihduin muutamassa kuukaudessa 7kiloa ja silloinen liikunnan opettajani kehui mun painon pudotusta, eipä kenellekkään tullut mieleen, että voisiko isokokoisella teinillä olla jotain syömiseen liittyvää ongelmaa. Kaikki nämä asiat on vaikuttanut siihen, mikä olen nyt ja miksi ajattelen näin... olen koko pienen elämäni ajan pitänyt itseäni isona, olen aina ajatellut olevani kaikissa kaveriporukoissa se isoin. En tietenkään tiedä olenko ollut, koska jotenkin tuntuu, että mun oma käsitys musta itsestäni on ihan erilainen kuin muiden käsitys, onko sitten mun näkemys vääristynyt vai eikö muut vain näe kuinka paha mulla on olla. Olen silti pitänyt aina itseäni sinä porukan lepposana lihavana...
Asia on vaikea ja riipaisee mua jostain todella syvältä, siltikin olen tehnyt tän asian kanssa jo paljon töitä, mutta tiedän etten tule koskaan olemaan valmis. Tiedän, että edelleenkin on enemmän niitä päiviä jolloin pidän itseäni susirumana enkä tahtoisi astua ovesta ulos ettei muut näkisi mun kamaluutta, mutta tiedän myös sen, että on alkanut olemaan myös niitä päiviä jolloin katson peiliin ja totean, että näytämpäs kivalta. Tää on se syy minkä takia tämä laihtuminen on mulle niin sydämen asia, se pieni tyttö mun sisällä tahtois olla pikkunen ja nätti, se pieni tyttö tahtois että joskus joku poika katsoisi sitä eikä aina sen kavereita, se pieni tyttö tahtois, et vanhojentansseihin, joku olisi oikeasti pyytänyt mukaan, eikä niin että oltais kaverin kanssa vain ajauduttu pariksi (vaikka kivaahan meillä toki oli)... nämä kaikkihan on jo taakse jäänyttä elämää ja tiedän, että tänään mulla on kaikki hyvin, mutta tahtoisin vielä joskus tuntea olevani "se hoikka nainen".
-Tea-
keskiviikko, 27. kesäkuu 2012
aivopieru
Jotkut asiat pistävät miettimään... joskus se on hyväksi, toisinaan niitä asioita miettii liikaakin. Oman pään on vaikea pysyä asioissa mukana... kun peilistä edelleen katsoo se reilun kokoinen ihminen ja kun vastassa on edelleenkin samanlaiset ajatukset itsestä kuin joskus 2vuotta sitten. Mistä se itsetunnon katoaminen johtuu? Minne se itsevarma, elämänhaluinen ja iloinen ihminen hävisi? Luovutinko itseni suhteen? Luovuinko kaikista haaveistani? Kuinka ajauduin tähän tilanteeseen?
Olenko itse itseni ainut este? Olenko syytellyt koko ikäni muita tästä, vaikka vain itse voin tehdä itselleni jotain? Ja mikäli voin itselleni jotain, miksen ole aiemmin tehnyt sitä?
Kysymyksiä on paljon... niin paljon etten oikeastaan tiedä löydänkö niihin ikinä vastausta. Kuitenkin ja kaikesta huolimatta haluaisin löytää näihin ja moniin muihin kysymyksiin vastaukset. Mutta missä vaiheessa myönnän kaiken itselleni vai olenko alkanut jo myöntämään? Olnko sittenkin kulunen kahden vuoden aikana saavuttanut jo paljon. Tiedän toki, että olen, mutta milloin pystyn myöntämään sen itselleni? Ja milloin pystyn ajatella itseäni normaalina ihmisenä, enkä vain kasana ihraa? Milloin pystyn myöntämään itselleni näyttäväni ihan hyvältä tai milloin pystyn myöntämään etten ole se sama laiskimus kuin 2vuotta sitten? Milloin tarpeeksi on minulle tarpeeksi? Ja milloin tapahtuu se itsetunnon nouseminen, mistä niin moni muu laihduttanut puhuu?
-Tea-
Olenko itse itseni ainut este? Olenko syytellyt koko ikäni muita tästä, vaikka vain itse voin tehdä itselleni jotain? Ja mikäli voin itselleni jotain, miksen ole aiemmin tehnyt sitä?
Kysymyksiä on paljon... niin paljon etten oikeastaan tiedä löydänkö niihin ikinä vastausta. Kuitenkin ja kaikesta huolimatta haluaisin löytää näihin ja moniin muihin kysymyksiin vastaukset. Mutta missä vaiheessa myönnän kaiken itselleni vai olenko alkanut jo myöntämään? Olnko sittenkin kulunen kahden vuoden aikana saavuttanut jo paljon. Tiedän toki, että olen, mutta milloin pystyn myöntämään sen itselleni? Ja milloin pystyn ajatella itseäni normaalina ihmisenä, enkä vain kasana ihraa? Milloin pystyn myöntämään itselleni näyttäväni ihan hyvältä tai milloin pystyn myöntämään etten ole se sama laiskimus kuin 2vuotta sitten? Milloin tarpeeksi on minulle tarpeeksi? Ja milloin tapahtuu se itsetunnon nouseminen, mistä niin moni muu laihduttanut puhuu?
-Tea-
